Ajatuksia työn ja opiskelun yhdistämisestä: tuleva yhteisöpedagogi tallityönohjaajana kiltatallissa

Mikä ihme sai työhönsä ja elämäänsä tyytyväisen, kiireistä elämää suorittavan perheenäidin lähtemään tutkinto-opiskelijaksi? Luulen, että pohjimmaisena syynä oli halu kehittyä ohjaajana vielä nykyistäkin taitavammaksi ja haave pätevöitymisestä ammatilliseksi opettajaksi. Minulla on pitkä kokemus työstä hevosenhoitajana, mutta vahvakaan substanssiosaaminen ei välttämättä tee ihmisestä taitavinta mahdollista ohjaajaa. Se, että itse osaa, ei vielä riitä. Pitää olla myös kyky siirtää omaa osaamistaan eteenpäin. Jo yhteisöpedagogiopintojen alkumetreillä tuli tutuksi se tosiasia, että tietoa ja osaamista on mahdotonta suoraan ja sellaisenaan siirtää ohjaajalta oppijalle.

Se, mitä minä kerron tai näytän, käynnistää ohjattavassani ajatuksia, jotka voivat johtaa tai olla johtamatta oivalluksiin ja käytännön toiminnan muuttamiseen. Minun on ohjaajana mahdollista vaikuttaa siihen, miten oppija siirtää oppimiansa asioita työhönsä käytännössä, mutta ensin hänen täytyy kuitenkin itse työstää asiaa mielessään. (Kupias & Peltola 2019, 133.) Tämä ajatus haastaa kehittämään omaa ohjaamistyötään niin, että ei edes kuvittele siirtävänsä omaa osaamistaan suoraan oppijalle, vaan tukee häntä rakentamaan osaamistaan tarjotuista rakennuspalikoista.
Työ tallityönohjaajana kiltatallimallilla toimivassa ravitallissa eroaa monella tavalla työskentelystä tavallisella ammattiravitallilla. Ohjaajilla on samat työtehtävät, sama hektinen työtahti ja fyysisesti varsin kuormittava työ kuin muillakin ravitalleilla työskentelevillä hevosenhoitajilla. Työhömme kuuluu kuitenkin lisäksi opiskelijoiden ohjaus, joka laadukkaasti toteutettuna on aikaa vievä työtehtävä. Ohjaustyö on osattava sujauttaa sujuvaksi osaksi omaa työtään ja arkeaan, jotta se tulee tehtyä luontevasti ja siten, että opiskelija todella saa mahdollisuuden oppia kaikki vaadittavat taidot.

Olen ollut mukana kiltatallimallin jalkauttamisessa Hevosopistolle aivan sen alkumetreiltä asti, ja ensimmäisenä tätä mallia testattiin käytännössä juuri meillä ravitallissa. Olen suorittanut omat hevosalan opintoni aikana, jolloin toimintamalli oli vielä erilainen. Koen, että tässä uudessa mallissa on monia hyviä puolia. Kiltatallimallissa opiskelijat oppivat asioita aitoa työelämän toimintaympäristöä muistuttavassa oppimisympäristössä, meillä siis ammattiravitallissa, mutta kuitenkin turvallisesti ammattitaitoisten ohjaajien ja opettajien ohjauksessa. Tämä malli antaa tilaa eri tasoisille oppijoille omassa tahdissa etenemiseen, koska meillä on mahdollisuus tukea enemmän hatarammilla taidoilla aloittavaa opiskelijaa ja antaa haastavampia tehtäviä kokeneemmille. Ohjaajalta vaaditaan hyvää silmää ja ammattitaitoa, jotta hän osaa lukea tilanteita oikein ja pystyy motivoimaan opiskelijoita tarjoamalla kullekin juuri hänen tasolleen sopivia oppimistehtäviä.

Itse näen kiltatallimallin eräänlaisena kisälli-oppipoika –mallina, jossa ylimpänä on valmentaja, joka antaa raamit ja ohjeistuksen valmennustoiminnalle. Seuraavana portaana ovat ohjaajat, joiden tehtäväksi jää suunnitella ja toteuttaa toiminta annettujen ohjeiden mukaan ja ohjata opiskelijoita päivittäisessä tekemisessä. Vanhemmat opiskelijat saavat usein vertaisohjaajan roolia tallin töissä ja hevosten hoidossa, kun he saavat annettujen ohjeiden mukaan toimia tukena ja apuohjaajina nuoremmille, vasta aloittaneille opiskelijoille. Näin myös heidän työyhteisötaitonsa kehittyvät kuin huomaamatta.

Jokaisella ravisuuntautuneella opiskelijalla on meidän systeemissämme oma, nimetty ohjaaja, jonka kanssa hän toimii työparin tavoin tallin toiminnoissa. Ammattihoitaja kantaa virallisen vastuun työstä ja työn laadusta ja opiskelija harjoittelee vastuun kantamista. Parhaimmillaan tämä malli toimii niin, että ihan jokaisella siihen osallistuvalla on mahdollisuus saada ohjausta ja oppia aidossa hevosalan työympäristössä. Myös me ohjaajat opimme uutta jatkuvasti. Itse olen kokenut hyvin vahvasti, että parasta työssäni hevosten ohella ovat nimenomaan opiskelijat. Ohjaajana kehittyminen vaatii aikaa, paneutumista ja rehellistä halua tulla paremmaksi. Yksi syistä AMK-opintojen aloittamiselle olikin halu kehittää omaa pedagogista osaamistani niin, että voisin sanoa olevani ammattilainen paitsi hevosenhoitajana myös ohjaustyössä.
Mitä yhteisöpedagogi sitten voisi antaa tähän työhön ja työyhteisöön? Ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana olen ymmärtänyt jo ainakin sen, että voin tehdä paljon jokaisen opiskelijan osallisuuden edistämiseksi.

Minun työtäni on kohdata jokainen oppija yksilönä ja tarjota hänelle sellaisia mahdollisuuksia toimia, että hän kokee voivansa vaikuttaa omaan polkuunsa ja oppimiseensa. Opin koko ajan lisää yhteisöllisyyden merkityksestä, ryhmäyttämisestä ja ryhmien ohjaamisesta. Uskon niiden olevan asioita, joilla on iso merkitys opiskelijoiden hyvinvoinnille. Merkittävin asia on kuitenkin se, että jokaisen meistä täytyisi oppia näkemään omien ennakkoluulojensa ja oletustensa läpi, jotta voisi kohdata ihmiset sellaisina kuin he ovat: erilaisina, moninaisina, omanlaisinaan. Erilaisuushan on oikeasti aivan valtava rikkaus. Ja sen oivaltaminen, että jokainen meistä on oppijanakin erilainen, tekee ohjaajasta taitavamman ohjaajan, kunhan vaan muistaa soveltaa ajatusta myös päivittäisessä työssään eikä piilota sitä pöytälaatikkoon.
Jos olisin tiennyt opiskelemaan hakeutuessani, millainen vuosi olisi edessä, olisin saattanut jättää koko asian sikseen. Ajattelin, että yhteisölliseen ammattiin opiskelu tarjoaisi mahdollisuuden sukeltaa kokonaan uuteen maailmaan, tutustua uusiin ihmisiin, hankkia uusia näkökulmia ja ehkäpä päästä välillä myös “suureen maailmaan” tuulettumaan täältä maalta ja omasta mökistä. Sitten tuli korona ja opiskeluvuodesta tulikin yllättäen hyvin yksinäinen. Opinnot ovat olleet suurelta osin tietokoneen ruudun tuijottamista työpäivän päälle ja viikonloppuisin, yksin oman työpöydän ääressä.

Opiskelutovereistani en ole tavannut ainuttakaan kasvokkain, mutta olemme sentään yrittäneet tutustua virtuaalisesti. Harvat webinaarit ja valmennustapaamiset verkossa yrittävät paikata puuttuvaa yhteisöllisyyttä. Sosiaalisen ihmisen mielestä aitoa kohtaamista ei kuitenkaan voi korvata verkon välityksellä, joten tilanne on ajoittain tuntunut hieman lannistavalta. Kokopäivätyön ja täysipäiväisen opiskelun yhdistäminen on myös ollut kohtalaisen raskas kombinaatio, mistä johtuen välillä on väsyttänyt varsin ankarasti. Mutta koska kaikesta täytyy aina muistaa etsiä myös jotain hyvää, niin omien digitaitojen kehittyminen on kyllä ollut pakon sanelemana aivan huimaa. Joskus on tuntunut siltä, että tekisi mieli “heittää kirves kaivoon”, mutta silloin täytyy muistaa kaivaa esiin se kuuluisa suomalainen sisu ja muistuttaa itseään asetetuista tavoitteista. Siellä ne siintävät edessäpäin, kaikesta huolimatta.

Tämän haluaisin sanoa muistutuksena myös jokaiselle meidän opiskelijallemme. Tilanne on mikä on, erilainen ja pelottavakin välillä. Opinnot eivät ehkä ole menneet ihan niin kuin kuvittelimme. Saattaa väsyttää ja rajoitukset hankaloittavat elämää. Mutta katsotaan eteenpäin: jossain paistaa aurinko! Ahkera työ ja yrittäminen palkitaan aina.

Itse muistan elävästi jo edesmenneen mummini sanat: “hanki sinä, tyttö hyvä, itsellesi joku oikea ammatti!”, jotka hän lausui kerrottuani hänelle, että hain opiskelemaan hevosenhoitajaksi. Vielä tänäkään päivänä en keksi oikeampaa ammattia. Työ hevosenhoitajana ei ole helpoin vaihtoehto, mutta antaa tekijälleen uskomattoman paljon. Nyt, kun tähän unelmatyöhön on saanut vielä yhdistää opiskelijoiden ohjauksen ja jatko-opinnot, koen, että minulta ei puutu mitään. Ehkä mummikin olisi polkuuni tyytyväinen? Mielestäni on uskomattoman onnekasta saada seurata omassa ohjauksessani olleiden, jo valmistuneiden opiskelijoiden uraa kotimaassa ja maailmalla.

Meiltä valmistuu vahvoja ammattilaisia, tulevaisuuden tekijöitä.

Kesää ja aurinkoisia päiviä odotellen,
Mirva

Lähteet
Kupias, Päivi & Peltola, Raija 2019. Oppiminen työssä. Helsinki: Gaudeamus.