Valmiina työelämään

  • 25.1.2019

Ratsastuksenopettajien ja -ohjaajien  täydennyskoulutuksessa Ypäjällä nautittiin parin päivän ajan kollegoiden vertaistuesta sekä Kari Nevalan ja Kerstin ”Kiki” Nybergin valmennuksista. Tapaamisessa käytiin myös paneelikeskustelu hevosalan koulutusten tulevaisuudesta. Keskustelu laittoi viestintäpäällikkömme pohtimaan koko alan tulevaisuutta. 

Moni ratsastuksenopettaja kokee Opetus- ja kulttuuriministeriön kärkihankkeen, reformin, vaikuttaneen heidän arkeensa negatiivisesti. Uudistus on lisännyt työelämässä tapahtuvaa oppimista merkittävistä.

Muutokset koskevat kaikkia ammattialoja, aina sairaanhoitajista koneasentajiin ja hevostenhoitajiin.Keskustelussa nousi esille varteenotettavia huolia, mutta myös hyviä kehitysehdotuksia. Oppilaitoksilta toivotaan selkeitä ohjeita ja tiiviimpää yhteydenpitoa koulutustyöpaikkojen kanssa. Moni keskusteluun osallistuneista koki erityisen hankalaksi sen, että asioita ei enää opetellakaan kouluissa ja sitten harjoitella käytännössä yrityksissä, vaan asioita lähdetään todella oppimaan työelämään, työelämältä.

”Olisi tärkeää oppia edes perustaidot opettajien ohjauksessa koulussa, jo turvallisuudenkin vuoksi”, totesi eräs keskusteluun osallistuneista opettajista.

Reformin yksi tärkeistä tavoitteista on nimenomaan työelämässä oppiminen ja siksi käytännön harjoittelut työelämässä ovat lisääntyneet. Keskusteluun osallistunut Hevosopiston rehtori Pauliina Mansikkamäki lohdutti opettajia, että oppilaitokset hakevat nyt uusia parhaita käytäntöjä ja uusien sääntöjen reunaehtoja. Asiat varmasti kehittyvät tulevien kuukausien aikana. Kokemattomien harjoittelijoiden ohjaaminen on ymmärrettävästi aikaa vievää ja tukea tarvitaan enemmän kuin yrittäjillä olisi antaa. Reformin myötä myös yhä useampi on päättänyt suorittaa koko tutkinnon tai sen osia työelämässä joko koulutussopimuksella tai oppisopimuksella.

Olemme Hevosopistolla valinneet, että Ypäjällä oppiminen tapahtuu mahdollisimman pitkälti aidoissa toimintaympäristöissä hevosten kanssa, jotta opiskelijat olisivat mahdollisimman taitavia meiltä lähtiessään. Meillä siivotaan karsinoita, hoidetaan, ajetaan, ratsastetaan ja pidetään tunteja. Ja tästä pidämme kiinni jatkossakin. Kehitämme parhaillaan työskentelyprosessejamme sekä liiketoimintaamme kannattavammaksi, jotta opiskelijat oppisivat entistä paremmin mitä hevosala tarvitsee menestyäkseen. Työelämä tarvitsee selvästi enemmän tukea oppilaitoksilta ja siitä pitää ottaa jokaisen koppia.

Illan ajatuksen pysäyttäjä oli kuitenkin yllättäen tämä:
”Tämä on raskas matalapalkka-ala, joka opiskelijoiden pitäisi tietää ennen harjoitteluun lähtemistä”

Mahtaako nykynuoria tällainen myyntipuhe houkutella?

Ja mahtaako tässä arkisena totuutena todetussa lauseessa majailla koko alan ydinongelma?

Ulospäin välittyvä kuva on karu. Työnteko on raatamista ja asiakaspalveluun ei löydy osaajia, saati aikaa. Kannattavuudesta ei saa puhua, saati toivoa sellaista osakseen. Tuntuu olevan suorastaan rikollista ajatella, että työstä pitäisi saada kohtuullista palkkaa, vapaatakin voisi olla joskus ja jouluna ja työssä voisi viihtyä hyvä kuntoisena aina eläkeikään asti.

Jokaisen pitäisi miettiä keinoja helpottaa ja nopeuttaa tallin arkea, jotta aikaa jää yrityksen hoitamiseen ja asiakaspalveluun. Tekniikkaa ja automaatiota hyödynnetään edelleen vähänlaisesti, vaikka koneet voisivat säästää voimiamme muuhun. Talous ei ole alan ainoa vakava haaste. Ehkä kaikkein suurin on alan vetovoimaisuus.

2000-luvulla aikuisten ratsastuksen harrastaminen on lisääntynyt, kun moni lapsena harrastaminen teki paluun rakkaan lajinsa pariin. Samaan aikaan ratsastuskoulut vastasivat lisääntyneeseen kysyntään ja tarjosivat palveluita aikuisille. Hoitajakulttuuri kutakuinkin katosi. Moni talli luopui hoitohevosjärjestelmistä vedoten turvallisuuteen ja valittaviin lasten vanhempiin. Tämä oli tietysti pääosin pääkaupunkiseudun ilmiö ja hiukan kärjistän, mutta en voi olla miettimättä näiden tapahtumien vaikutusta nykytilanteeseen, jossa jo useamman vuoden ajan lasten ja nuorten harrastajien määrä on vajonnut. Alle 18-vuotiaiden määrä lajin harrastajissa on tippunut parissa kymmenessä vuodessa yli 10.000:lla.  Helpotusta ei ole luvassa nopeasti. Seuraavat sukupolvet ovat pienempiä kuin koskaan Suomen historiassa.

Hevosalan oppilaitokset eivät enää voi valita satojen hakijoiden joukosta parhaita ratsastajia ja alasta motivoituneimpia opiskelijoita, vaan toivotamme kaikki kiinnostuneet tervetulleiksi. Tämä tarkoittaa käytännössä, että opiskelijat ovat hyvin erilaisia kuin ”ennen”. Hevosala myös kilpailee suosiosta lukuisten muiden harrastusvaihtoehtojen kanssa kännyköistä ja Tubettajista puhumattakaan.

Mistä nykynuoret sitten pitävät? Millä voisimme houkutella heidät hevosten pariin? Harrastamaan ja luomaan itselleen uraa? Miten saisimme heidät viihtymään?

Mikä meitä silloin aikanaan viehätti niin, että ajoimme kilometritolkulla polkupyörällä tallille? Back in the days, kun juuri kenenkään vanhemmat eivät kyydinneet lapsiaan harrastuksiin… Hevoset ja yhteisö! Ihailin ratsastuksenopettajaani ja olisin mielelläni opiskellut alaa, mutta elämä vei muualle.

Paneelin yksi parhaista oivalluksista oli Salla Varentin ehdotus tulevaisuus- foorumin järjestämisestä! Sellainen voitaisiin järjestää Ypäjällä pikaisellakin aikataululla, jos ajatus saa kannatusta. Kaikki alan oppilaitokset, osaamiskeskukset, organisaatiot, harrastajat ja ammattilaiset olisivat lämpimästi tervetulleita mukaan. Ja mukaan kutsuttaisiin tietysti myös ministeriön sekä Opetushallituksen edustajat.

Marian Seppälä

Kirjoittaja on Hevosopiston markkinointi- ja viestintäpäällikkö, joka vetää myös Uusi ratsastuskoulu -kehittämisprojektia sekä liikunnan ja vapaa-ajan liiketoiminta-aluetta. Seppälä on osalle tuttu myös Ratsastajainliiton pitkäaikaisena työntekijänä. ”Ratsastajainliitossa sain työskennellä niin harrastajien, alan yrittäjien kuin kilpailijoiden, kilpailujen järjestäjien ja toimihenkilöiden kanssa”, Seppälä kertoo.

 

Haluatko tietoa Ypäjän tapahtumista? 

Tilaa uutiskirjeemme!